Agatha Christien myöhäistuotannon dekkari (Wikipedian mukaan toiseksi viimeisenä kirjoitettu) Norsun muisti (WSOY 1994, ens. painos 1973; Elephants Can Remember 1972; suom. Anna-Liisa Laine) pureutuu muistin ja muistamisen ongelmiin. Hercule Poirot'n rinnalla päähenkilönä on tällä kertaa aiempaa vähemmän hössöttävä kirjailija Ariadne Oliver, jolle kirjailijalounaalla esitetään kysymys hänen kummityttärensä vanhempien kaksoisitsemurhasta. Kysymys saa rouva Oliverin yhdessä Poirot'n kanssa etsimään selityksiä 12 vuotta aiemmin tapahtuneeseen murhenäytelmään. Kirjan nimi viittaa siihen, että jotkut ihmiset ovat kuin sanonnan elefantit, he eivät unohda. Näitä norsuja rouva Oliver ja Poirot käyvät etsimään ja haastattelemaan.

Kirjassa vanhat muistot ja muistikuvat tulevat esiin sekaisina ja jäsentymättöminä, mikä omalla tavallaan tuo realistisuutta kerrontaan. Ihmiset muistavat jotain sieltä täältä, nimet eivät muistu mieleen oikein, tapahtumat ja ihmiset sekaantuvat, muistoina kerrotaan asioita, jotka ovat tapahtuneet muille tai joita on kuvitteltu tapahtuneen omien tulkintojen pohjalta. Tuosta muistojen kaaoksesta Poirot poimii pieniä, arkiselta näyttäviä mutta olennaisiksi osoittautuvia asioita, joille vuosia sitten tehty poliisitutkinta ei ole löytänyt tyydyttäviä selityksiä. Siinä mielessä sangen tavallinen Christie-dekkari, mutta silti lukiessa päällimmäiseksi nousee ajatus, että teos poikkeaa hieman aiemmista.

Ero on ehkä perustunnelmassa. Mukana on toki rouva Oliveriin liittyvää huumoria, joka on lähinnä itseironialta maistuvaa. Muistamisen olemukseen syventyminen luo teokseen haikeuden tunnelmaa, mikä on ymmärrettävää, Christie oli kirjan julkaisun aikoihin 82-vuotias. Rouva Oliverin näkemystä omasta kirjoittamisestaan voisi ehkä varovaisesti tarkastella miettien mitä Christie itse omista töistään saattoi ajatella:

"Hän ei ollut turhan vaatimaton. Hänen mielestään hänen kirjoittamansa salapoliisikertomukset olivat melko hyviä. Kaikki eivät olleet kovin hyviä ja toiset olivat parempia kuin toiset. Mutta hänen nähdäkseen ei ollut mitään syytä kenenkään kuvitella että hän oli jalo nainen. Hän oli onnekas nainen jolla oli taito kirjoittaa niin että monet ihmiset halusivat lukea hänen kirjojaan. Se oli ihmeellinen onni, rouva Oliver ajatteli itsekseen." (S. 10.)

Tarina keskittyy vanhaan murhenäytelmään, mikään uudempi ei tule sen päälle. Tapahtumia on niukasti, pitkät keskustelut tuntuvat olevan entistäkin keskeisempiä. Muistamisen ongelmia ja muistojen luotettavuutta pohditaan paljon. Näkyviin tulee myös yhteiskunnallinen muutos, esimerkiksi 1970-luvun alun nuorten uudenlaisissa tavoissa. Rouva Oliverin lapsuusmuistojen kohdalla miettii onko mukana pilkahduksia Agatha Christien omista muistoista, ei varsinaisista "oikeista" vaan jonkinlaisista muistojen sävyistä. Näihin tekstipätkiin liittyy mainitsemaani haikeutta, eräässä kohdassa jopa kuvataan rouva Oliverin liikutusta vanhan muiston noustessa mieleen.

Herkullisuutta ja huumoria tekstiin tuovat rouva Oliverin kommentit kirjallisista kutsuista ja lukijoiden kohtaamisista, mies- ja naislukijoiden eri tavoin ilmaistuista kiitoksista sekä kirjoittamisesta ja puheiden pitämisestä. Jostain kirjailijadokumentista mieleeni on jäänyt käsitys, ettei Christie itsekään pitänyt puheiden pitämisestä (tosin olen voinut käsittää asian väärin). Ja mitä rouva Oliver Norsun muistissa sanookaan:

"Minä tiedän mitä osaan ja mitä en. Minä en osaa pitää puheita. Tulen ihan kärtyiseksi ja hermostuneeksi ja luultavasti änkytän tai sanon saman asian kahteen kertaan. En ainoastaan tuntisi itseäni typeräksi vaan myös näyttäisin typerältä. Sanoja kyllä osaan käyttää. Osaan kirjoittaa sanoja paperille ja puhua niitä nauhurille tai sanella niitä, Osaan käyttää sanoja niin kauan kuin tiedän etten pidä puhetta." ( S.7-8.)

Vaikka Christien dekkareita lukeekin ikään kuin kevyinä välipaloina, on mukavaa huomata, että kummasti niistä saa uutta irti - teinivuosien lukukokemus ei estä uusia tulkintoja.