torstai, 29. marraskuu 2012
Kotimaisia dekkareita
Dekkaristit Outi Pakkanen ja Ata Hautamäki ovat armoitettuja Helsingin kuvaajia. Helsinki avutuu heidän teoksissaan lukijalle tunnistettavast ja nostalgisestii. Pakkanen kuvaa nykypäivän Helsinkiä, Lauttasaaren lisäksi kantakaupunkia, Kamppia, Ruoholahtea ja Hietalahtea, Hautamäki puolestaan 1950- ja 1960-lukujen Käpylää.
Ata Hautamäen uusimman teoksen Kadonneet muistot (Myllylahti 2012) tapahtumat sijoittuvat Katajanokalle ja Ruotsiin. Päähenkilö on eläkkeelle jäänyt kelloseppä Jouni, joka elää yksin ja muista eristäytyneenä torjuen nuoruutensa järkyttävien tapahtumien muistoja. Yllättävä kohtaaminen Kappelin kahvilassa avaa portit menneisyyteen, joka yllättäen alkaa näyttää erilaiselta kuin torjutuissa muistoissa. Asiaa selvittääkseen Jouni matkustaa Ruotsiin, hänen pitäisi nyt löytää 30 vuotta aiemmin kadonnut lapsi.
Teoksessa 50- ja 60-luvun Katajanokan elämä ja ihmiset sekä ajankuva ylipäänsä on kuvattu elävästi ja kiinnostavasti, samoin Jounin vaihtoehtoinen, hieman hippimäinen elämä 60-luvun ruotsalaiskommuunissa vaikka hieman harvemmin piirroin. Romaanin aihe on kiinnostava, mutta käsittely hieman horjuu. Juonen tasolla tarinassa on liian paljon yllättäviä tapaamisia ikäänkuin Jouni ei kertaakaan etsinnöissään astuisi harhaan. Lisäksi kirjan loppuun liitetty jännitysjuonne on täysin turha, tämä teos ei olisi sitä tarvinnut. Jo aihe, torjuttujen muistojen ja todellisuuden välinen ristiriita, sekä kahden maan 60-luvun ajankuva olisivat riittäneet kantamaan teosta eteenpäin.
Outi Pakkasen Toisessa kerroksessa (Otava 2012) puolestaan ei tarvitse miettiä dekkarikuvion tarpeellisuutta. Vaikka pääpaino on jälleen aiempien Pakkasen dekkareiden tapaan ihmissuhteissa ja Helsingin kuvauksessa, on rikos kuitenkin yksi perusteltu osa tarinaa. Perhesuhteet ja etenkin lasten ja vanhempien väliset suhteet ovat teoksen keskiössä. Anna Laine on palannut yhdeksi keskushenkilöksi ja hänen kotitalossaan asuu osa tapahtumiin liittyvistä henkilöistä. Anna keksii jälleen ratkaisevan todisteen.
Pakkasen kerronnan sujuvuus kantaa taas. Monilukuista henkilömäärää ei kaikin osin tarkastella kovin syvälle mennen, mutta jokaisesta kirjailija rakentaa omanoloisensa hahmon ja jättää myös tilaa lukijan tulkinnoille. Esimerkiksi entisen naispapin uskonkriisiä ja kirkosta eroamista ei tarkemmin taustoiteta, mutta rivien väleistä voi lukea paljonkin. Vakio(pää)henkilö Anna Laine puolestaan on kuin pitkäaikainen miellyttävä tuttu, josta tietää riittävästi ja jonka seurassa aika kuluu viihtyisästi, mutta jota ei kuitenkaan tunne niin hyvin, että häntä kutsuisi suorastaan ystäväksi. Laineen rinnalla poliisit jäävät laimeammiksi hahmoiksi eikä heistä kasva samalla tavalla kiinnostavia, vaikka rikosylikonstaapeli Tanja Strömissä onkin särmää ja siten myös mahdollisuuksia syvempään henkilökuvaan. Joskus mietin olisiko Strömistä mahdollisuus saada enemmän irti, jos hänetkin olisi teoksissa sijoitettu asumaan Vantaan sijasta Lauttasaareen, Ruoholahteen tai muualle kantakaupunkiin, Pakkasen omimmille alueille.
Kommentit