Cecelia Ahernin vähän yli satasivuinen Tyttö peilissä (Gummerus 2012; Girl in the Mirror; suom. Terhi Leskinen) sisältää kaksi kertomusta, nimikertomuksen ja 'Muistojentekijän'. Kertomukset ovat päällisinpuolin aika yksinkertaisia fantasiakertomuksia tai aikuisten satuja, mutta satujen tapaan niihinkin liittyy syvempiä sävyjä, joita lukija voi kirjan lukemisen jälkeen pohdiskella.

'Tyttö peilissä' vaikuttaa liki kauhukertomukselta. Lilan sokea ja silmätön isoäiti asuu isossa, kallionkielekkeellä olevassa kartanossa. Talon kaikki peilit on peitetty mustalla kankaalla eikä Lila ole koskaan kysynyt miksi, hän on vain hyväksynyt asian. Hääpäivänään Lilalle selviää, että olisi kannattanut kysyä. Halutessaan parantaa meikkiään Lila kurkistaa ensimmäisen kerran isoäitinsä talon peiliin ja solahtaa peilikuvamaailmaan. Tarinan loppu oli hieman hankala, siihen liittyvä moraalinen aspekti ei ollut helppo sulattaa.

'Muistojentekijän' eristäytynyt ja yksinäinen päähenkilö on keksinyt laitteen, jonka avulla voidaan muuttaa muistoja tai luoda uusia. Jokaisella on jokin liki täydellinen muisto, jossa on jokin pieni tahra..Tuohon tahraan tai muiston vajavuuteen miehen koneella on mahdollista tehdä muutos. Avustajaksi palkattu nuori nainen saa miehessä jotain liikkeelle.

Kirjan voi lukea aikuisten satuina, ja varsinkin 'Tyttö peilissä' täyttää monin osin sadunomaisuuden odotuksia. Kertomuksen alku tuntuu nuorten fantasiakertomukselta ja oikeastaan on harmi, ettei kirjailija lähtenyt kehittämään tarinaa siihen suuntaan.