Laajarinne-normal.jpg

 

Kun lukee Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjaa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY 2013), ymmärtää hyvin miksei James Bondilla ole lapsia. Salainen agentti voi kyllä jutella puhelimessa lapsensa kanssa marsun hankkimisesta kesken jännittävän operaation – tai ainakin sen jälkituoksinassa helikopterista roikkuen – mutta koti-isäksi heittäytyminen ei käykään tuosta vain. Sitä ei nimittäin työnantaja hevin hyväksy.

Puolukan isä kuitenkin haluaa viettää enemmän aikaa tyttärensä kanssa ja sanoutuu irti työstään. Tuossa tuokiossa isän perässä onkin salaperäistä, mustapukuista sakkia. Isä päättää viedä Puolukan lomamatkalle, mutta miten se onnistuu, kun pankkikortti ei toimi, laivassa on liikaa porukkaa eikä autokaan kohta enää varsinaisesti toimi?

Laajarinteen teksti ja Mänttärin kuvitus vievät tarinaa eteenpäin saumattomasti, kuvan ja sanan liitosta kasvaa tiukka kokonaisuus. Tekstin tasolla isä ja Puolukka kulkevat lomamatkallaan vastoinkäymisestä toiseen. Ongelmat isä kääntää koko ajan positiivisiksi asioiksi. Kuvitus kuitenkin paljastaa, että isä ja Puolukka ovat varsinaisessa agenttitakaa-ajoseikkailussa. Teksti ei selittele mitään, tarinan tulkinta on haettava kuvista. Mänttärin sarjakuvaan vivahtava kuvitus, joka joillakin aukeamilla on sanaton, vie tapahtumia eteenpäin ja antaa kirjan lukijalle/katselijalle paljon tulkittavaa ja oivaltamisen iloa. Hahmojen yksi-ilmeisyys vain hieman häiritsee, vaikka yksi-ilmeisyys agenttitarinaan sopiikin.

Isä vaihtaa vapaalle ei ole kovin pienten lasten kuvakirja. Eskarilaiset ja alaluokkalaiset lienevät parhain kohderyhmä. Teos vaatii jonkin verran kuvanlukutaitoa ja hippusen agentti(elokuva)tietoutta. Yhteisiin lukuhetkiin kirja on myös oivallinen.

Kirjan parissa viihtyy aikuinenkin, kuvien tulkinta on antoisaa ja Mänttäri on ripotellut kuviinsa pieniä tarinallisia kaaria, jotka voivat jäädä huomaamatta, jos ei katsele kuvia tarkasti (esimerkiksi kahdeksannen kuva-aukeaman liikennevalotolpalle lennähtänyt lokki lentelee hetken perästä taivaalla ja roiskauttaa mennessään pikkuruiset linnunkakat, seuraavalla aukeamalla on koivun juurelle pissaava koira ja sitten Puolukka jo sanookin ”Minulla on pissahätä”.) Parasta kirjassa on kuitenkin juuri tekstin ja kuvituksen liitto: tekstin tarjoama pintakertomus ja kuvien paljastama salainen agenttitouhu tapahtumien taustalla.