Jos jonkin kirjan voi sanoa sen olevan tärkeä, niin sellainen on Niina Mälkiän selkoromaani Liian pieni äidiksi (Avain 2013; kuvitus Soraya Moncada). Teos kuvaa millaista on 13-vuotiaan nicaragualaisen Vilman (kustantamon sivulla Belen) elämä hänen synnytettyään lapsen.

Vilman köyhä perhe ei tytön äitiyttä hyväksy eikä hän itsekään tiedä miten toimia ja sopeutua. Vauva herättää hänessä vihantunteita eikä äitiys rakennu helposti ilman tukea. Vilma joutuu lopettamaan koulunsa ja hänestä tulee perheensä palkaton piika. Vilman äiti ei halua edes pitää ensimmäistä lapsenlastaan sylissään. Ainoastaan isoveli Roberto puolustaa sisartaan. Kukaan ei ymmärrä miksi VIlma on ollut niin tyhmä, että on hankkiutunut liki lapsena raskaaksi - eikä Vilma voi peloltaan ja häpeältään kertoa, mitä Ernesto-serkku on hänelle tehnyt. Vähitellen totuus selviää perheelle, ja suku asettuu VIlman puolelle. Mutta VIlman elämä ei enää palaa ennalleen, hän ei voi kouluttautua, ei elää nuoren elämää, hän tulee aina olemaan köyhä.

Mälkiä kertoo Vilman tarinaa pelkistetysti niin kuin selkokirjassa pitääkin. Mutta niin selkeää kuin kieli teoksessa onkin, se ei ole sävytöntä vaan Mälkiä taivuttaa yksinkertaistetun kielen paikoin lyyriseksi. Varsinkin Vilman unien kuvailussa toteavassa ilmaisussa on suggestiivista voimaa:

"Äidin antama mango
muuttuu nukeksi,
sitten se muuttuu koiranpennuksi
ja lopulta siitä tulee vauva.

Unen vauva alkaa itkeä.
Vilma pudottaa vauvan maahan.
Se menee rikki.
Vauva muuttuu pieniksi pähkinöiksi,
jotka leviävät lattialle.

Unessa pähkinöitä on joka puolella
ja jokaisessa pähkinässä
on pienet kasvot,
jotka tuijottavat Vilmaa."

Romaanin tekee tärkeäksi on Vilman tarina. Liian pieni äidiksi kuvaa miten yksi raiskaus ja liian nuorena äidiksi tuleminen muuttaa köyhän, kehittyvässä maassa asuvan nuoren tytön elämän. Vilman pelkoa Mälkiä kuvaa tarkasti ja psykologisesti oivaltaen. Kirja kuvaa köyhän perheen arkielämää ahtaassa talossa, joka jaetaan sukulaisten kanssa ja jossa lapset nukkuvat patjalla keittiön pöydän alla sekä miten raskasta ja vaarallista työtä isä tekee kaukana perheestään sokeriruokopellolla. Selkokirjan toteava kieli keskittyy olennaiseen ja koska Mälkiä osaa kirjoittaa selkokieltä niin taiten, tarinan karuus tulee liki ja on koskettava. Ehkä meille pitääkin kertoa kehitysmaiden tarinoita joskus juuri näin: pelkistetysti, olennaiseen keskittyen, ihmiskohtaloista kertoen.

Onneksi kirjaan on saatu realistisen toiveikas loppu:

"Vilma sanoo vauvalle:
'Sinulle ei käy niin kuin minulle.
Minä pidän siitä huolta.
Se on minun tärkein tehtäväni
tästä eteenpäin.'" (S. 101.)