Lintunen-normal.jpg

 

"Jospa hulluruoholaiset ovat jonkinlainen väliinputoajien heimo, jota kukaan ei halua nähdä." (S. 207.)

Näistä väliinputoajista kertoo Maritta Lintunen uusimmassa romaanissaan Hulluruohola (WSOY 2014). Itärajan lähelle, kartalta kadonneelle Riihen koululle on perustettu yhteisö, jonka pitäisi olla turvapaikka ja vapauttava asuinpaikka ihmisille, jotka ovat väliinputoajia monin tavoin. He eivät ole mielenterveyspotilaita, mutta eivät omien erityispiirteidensä vuoksi sopeudu yhteiskunnan normeihin. Helsinkiin harhailevilta maailmanmatkoiltaan palannut Sara Järä päätyy isoisänsä Janne Järän käskystä Hulluruoholaan vastentahtoiseksi työntekijäksi, jonkinlaiseksi johtajantapaiseksi.

Hulluruoholassa Saran minäkerrontaan lomittuvat Janne Järän pohdinnat, emännäksi palkatun Tyyne Komulaisen raportit ja psykiatri Eelis Selanderin Saralle lähettämät sähköpostit. Tekstit on osuvasti erotettu toisistaan erilaisilla fonteilla. Lintunen kokoaa katkelmallisilta näyttävistä teksteistä ja eteenpäin liukuvan ajan sirpaleista vähitellen paljastuvan kuvan, jossa valot ja varjot vaihtelevat, ja jonka keskeisenä värinä on valkoinen. Valkoinen näyttäytyy romaanissa moninaisena. Toisille se on valon, toisille kuoleman väri, mutta kaikille se tuntuu olevan yksinäisyyden väri.

Sillä yksinäisyydestä Hulluruoholassa on paljolti kyse. Ihmisen yksinäisyydestä, oikeudesta olla erilainen, yrityksistä lähestyä toista ihmistä, unista ja mielikuvituksen mahdollisuuksista, yrityksistä löytää tapansa olla ja elää maailmassa, joka ei kaikille näyttäydy samanlaisena. Eli kuten eräs Hulluruoholan asukas asian kiteyttää: "Mitä maailma haluaa minulta ei ole samaa mitä minä haluan elämältä." (S. 224.) Hulluruoholan asukkaat ymmärtävät toistensa erityislaatua, heillä on kyky nähdä siivuja rinnalla elävien sisimmästä, heidän peloistaan ja haavoistaan. Riihen koulun yhteisössä vihdoinkin vapaasti omia erityistapojaan noudattavien ihmisten sisimmästä paljastuu myös itserakennettuja vankiloita, joista he kaikki eivät ole halukkaita tai kykeneviä vapautumaan. Vähitellen jatkuvasti pakoon lähtevä Sara tuntee sulautuvansa Hulluruoholan yhteisöön, löytävänsä jotain mitä ei ole aiemmin kohdannut. Lopulta romaanissa on kyse myös rakkaudesta ja hyväksymisestä, halusta löytää paikka jossa ihminen voi olla olemassa ja turvassa muuallakin kuin "vain omien käsivarsiensa sisällä" (s. 233).

Maritta Lintusella on kyky kirjoittaa taianomaista ja lukemaan houkuttelevaa proosaa. Tekstissään hän kätkee ja paljastaa, vie loppuun ja jättää auki. Lintusen kieli on jälleen kuulasta ja herkkävireisen oivaltavaa. Hulluruoholassa kirjailija asettaa lukijan eteen ihmisiä, joiden on eri syistä vaikea asettautua yhteiskunnan olettamusten mukaiseen elämään. Hän lähestyy henkilöitään kunnioittavsti ja myötätunnolla - ja sallii näiden säilyttää erityispiirteensä ja osan salaisuuksistaan.