1347054035_img-aae7c76dc195886940b01acd6Kultarikko (Otava 2012) on Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -trilogian päätösosa. Pääosassa on nyt Jääleinikissä (2011) Sveitsiin muuttaneen Eliisa Hetan tytär Heidi Felder. Heidi ei ole lähtenyt kätilöisoäitinsä Annikin, aloitusosan Lapinvuokko (2010) päähenkilö, eikä sairaanhoitajaäitinsä ja lääkäri-isänsä viitoittamalle uralle vaan on hankkinut hotellinjohtajakoulutuksen. Ämmin loukkaantuminen auto-onnettomuudessa tuo Heidin Hongkongista Hettaan ja lopulta Kilpisjärvelle keskeneräiseen Anninpirtin lomakylään. Luksushotellin vastaanottotiski vaihtuu lomahotellin huoneiden järjestelyyn ja vessojen siivoamiseen sekä monenlaiseen vastuunkantoon Anninpirtin pyörittäjän Arttu Savelan rinnalla.

Jälleen kerran Mustonen osoittaa hallitsevansa vahvojen ja toimeliaiden naisten arjen kuvauksen. Mustosen naiset eivät kitise eivätkä heittäydy autettaviksi, he tarttuvat toimeen, tekevät omapäisiä ratkaisuja ja pyrkivät rakentamaan omaa elämäänsä vahvalle pohjalle. Pohjatuulen tarinoinoissa kuten muussakin Mustosen tuotannossa on naisten työn kuvaus keskeisessä asemassa. Mustonen kuvaa työtä arjen keskeisenä osana, joka kantaa naisia eteenpäin läpi vaikeuksien ja raamittaa elämää tarkemmin ja selkeämmin kuin rakkaus. Työskentely alasta riippumatta on eräänlainen jatkuva ja muuntuva prosessi, jonka kuluessa nainen luotaa omia tunteitaan, ratkaisujaan suhteessa itseen ja muihin, varsinkin mahdolliseen tulevaan puolisoon, sekä toisiin naisiin ja elämään yleensä. Kultarikossakin Heidi saa eniten apua omalta ämmiltään sekä Artun isoäidiltä Sinikalta. Antti Tuurin Pohjanmaalla viisaus kuulemma asuu vanhoissa akoissa, mutta aivan niin pitkälle Mustonen ei mene, viisautta hänen teoksissaan löytyy kyllä miehistäkin.

Mustosen teosten romantiikka kumpuaa arjesta, Kultarikossa Heidi uskoo rakkautensa kestävän, koska se on "syntynyt arjen, kiireen, rahahuolien ja selviytymistaistelun keskellä" eikä kummallakaan osapuolella ole elämästä liian ruusuista kuvaa (s. 247). Juuri romantiikan arkisuus ja eräänlainen "pienuus" vailla suuria tunnustuksia ja ylettömiä intohimon pärskeitä tekee teosten naisten tunteista tunnistettavia ja naisista itsestään helpohkoja samastumisen kohteita. 

Kultarikon ongelma on sen minäkertojassa Heidissä, tarkemmin hänen iässään. Heidin kertojanääni on samankaltainen kuin sarjan aiemmissa osissa päähenkilöinä olleiden isoäiti-Annikin ja äiti-Eliisan. Se ei sinänsä haittaa, se sopii sarjan yhtenäiseen tyyliin ja luonteiden vahvuuden samankaltaisuus yhdistää kaikkia kolmea naista, lisäksi aiemmissakin osissa päähenkilöt ovat kirjan alussa olleet suunnilleen samanikäisiä. Mutta silti: Heidi on syntynyt vuonna 1969, ja teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 1989 joulukuun alusta seuraavan vuoden juhannusaattoon. 1980-luvun parikymppinen nainen - liki tyttö vielä - puhuu, käyttäytyy ja toimii kuin huomattavasti vanhempi nainen eikä se ole kovin uskottavaa. Lukijana pidinkin häntä koko ajan hiukan alle kolmikymppisenä. Mustonen kuitenkin kirjoittaa siten, että ongelman yli on melko vaivatonta päästä, kun antaa vain tarinan kuljettaa.

Ja tarina kyllä kulkee ja pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Kerronta on rauhallista, vaikka itse tapahtumat ovatkin lomakylän pyörittämiseen liittyvän työn kuvauksineen usein hektisiä ja dramaattisiakin käänteitä riittää. Arkielämän kuvauksen lisäksi Mustonen osaa rakentaa henkilöhahmoja, joista on helppo pitää. Etenkin Kultarikon vanhat naiset, topakat ja äksyilyyn taipuvaiset ämmi ja Sinikka, entiset kätilö ja terveydenhoitaja, ovat herkullisia hahmoja. 

Sarjan kiinnostavin osa on sen aloitusosa Lapinvuokko, jossa nuori Annikki rakastuu ja alkaa odottaa lasta jatkosodan aikana Rovaniemelle saapuneelle saksalaismajurille. Lapinvuokossa eri-ikäisten naisten ystävyys ja rinnakkainelo saavat sarjan parhaimman kuvauksen ja nuoren Annikin ämmin kautta kerronta laajenee myös ajallisesti taaksepäin.