Bo Carpelanin runokokoelmassa Piha (Otava 1984; Gården 1969, suomennos Tuomas Anhava, teosten sisällöt eivät täysin vastaa toisiaan) on paljon samaa kuin Carpelanin vuonna 2008 ilmestyneessä romaanissa Lapsuus (Otava; Barndom 2008, suomennos Caj Westerberg), jopa jokunen tapaus - esimerkiksi talousrahan hakeminen äidin kanssa isän työpaikalta pankista - vastaavat tosiaan. Teosten tapahtumapaikat vaikuttavat samoilta: kaksi helsinkiläistä pihapiiriä, muutto, koulukuvaukset, raput, huoneistot, pihapiirit, samoin aikakaudet. Fiktiivisistä teoksista ei tietenkään pitäisi sanoa "samat paikat", mutta samoista tunteista ja muistoista Carpelan tuntuu molemmissa teoksissa ammentavan.

Pihan runot ovat lapsuusmuistelmia, niiden sävy on surumielinen, haikea. Kokoelman keskeisin tunne tuntuu olevan yksinäisyys, jota runojen puhuja havainnoi tarkoin ympärillä olevista ihmisistä ja itsestään. Vaikka runot kurottuvat kauemmaksi kuin kotipiha (maalla vietetyt kesät, koulumatkat, merenranta) on kivirakennusten rajaama pihakuilu kokoelman todellinen paikka. Kuilun yli voi tarkkailla vastapäisen talon asukkaita, pihalla kulkevia ihmisiä. Rappukäytävät ja asunnot, etenkin oma koti, luovat kehyksiä runoille. Runonpuhujan katse on koko ajan kiinnittynyt menneeseen, ja jo kuolleet lapsuuteen liittyvät henkilöt kulkevat aina mukana.

Carpelanin runot hengittävät rauhallisin vedoin, ja kokonaisuudesta kasvaa kurkistus 30-luvun helsinkiläiseen pihapiiriin, jossa varakkaimmat asuvat ylimmissä kerroksissa, köyhät saavat häätöjä ja monen naapurin huonot tavat annettaisiin anteeksi, jos he vain muuten haluaisivat sulautua naapurustoonsa. Vanhukset ovat runoissa yksinäisyyteensä hylättyjä, he pitävät kiinni viimeisistä arvokkuuden rippeistään (esimerkiksi hopeanuppisesta kävelykepistä), eristäyvät muista tai seuraavat ikkunasta pihan lasten kasvua ja leikkejä. Perheiden ankean kuuloiseen ja niukkaan arkeen tuovat juhlaa lauantait ja joulut. Carpelan kiteyttää tunnelmia ja hetkiä tarkoin. Kasvoille kiristyvä kouluiho ja koulupäivien haiseminen "reppuun valuneelta maidolta" ovat koruttomia määritelmiä koulunkäynnin harmaanankeasta puolesta. Samoin Hannu Tainan taidokas kuvitus välittää runoihin liittyviä hetkiä ja tunnelmia, mustavalkokuvia jää tutkimaan ja ihailemaan.

Sääntöjen rajaaman elämän keskellä on lapselle myös pakopaikkoja: mielikuvitus ja lukeminen. Juuri unelmat ja ajattelun rajattomat mahdollisuudet ovat kokoelmassa onnenhetkiä, samoin jotkin arjen keskelle avautuvat lepohetket perheen parissa. Carpelan viittaa sekä Pihassa että Lapsuudessa lukemisen ja mielikuvituksen merkitykseen onnettomuuksiin valmistautumisessa, samasta asiasta kirjailija puhuu Aamu-Tv:n haastattelussakin Lapsuus-romaanin ilmestymisen jälkeen.

 

 

 

 

Juuri kukaan ei lukenut. Äiti luki.
Ja minä perässä, kadoten ulkomaailmasta.

Kaukana siitä ettei osaisi erottaa uneksittua ja nähtyä.
Oppii näkemään. 

Osaa myös varautua onnettomuuksiin,
se tuntuu siltä kuin voisi pahoin.

Se mitä ihmiset pitävät pakona on kenties valmiutta. (Piha, s. 42.)