Jotkut pitävät romaanin viimeistä virkettä tai lausetta teoksen tärkeimpänä, en tiedä onko se niin. Joskus teoksen päättävä lause kokoaa jotain yhteen, lyö pisteen tarinalle tai jättää sen kutkuttavasti auki ja tarinan jatkon lukijan pohdittavaksi. Joskus lause on täysin mitäänsanomaton, toisinaan se taas kääntää kaiken edellä kerrotun päälaelleen, tarjoaa uuden näkökulman, josta tarkasteltuna teoksen tulkinta muuttuu. Ja joskus viimeinen lause on kokonaisuuden kannalta niin hämmentävä, että se lähes pyyhkäisee kaiken edellä luetun pois ja jättää tilalle pohdinnan mistä oikein on kyse, onko lause oikeasti onnistunut, mitä ihmettä kirjailija on halunnut sillä sanoa vai onko se pelkästään epäonnistunut valinta. Jyrki Kiiskisen romaanin Jonglööri (Tammi 2013) viimeinen lause on sellainen. Kirjan lukemisesta on  pieni hetki aikaa, mutta vieläkään en ymmärrä lauseen merkitystä kokonaisuuden kannalta, se kääntää monella tavalla aiemmin luetun päälaelleen. Tulkintamahdollisuuksia toki on. Ehkä lause ei ole epäonnistunut, ehkä se on kokeneen kirjailijan tarkoinharkittu pyöräytys, joka pakottaa lukijan pohtimaan lukemaansa tarkemmin. Ja ei, en aio kirjoittaa lausetta tähän. Sen voivat halukkaat lukea kirjasta itse - ja mieluiten luettuaan romaanin ensin alusta asti.
 

                         Kiiskinen-normal.jpg


Jyrki Kiiskisen tuotantoa olen lukenut aina kiinnostuneena. Hän osaa haastaa lukijansa niin runoillaan kuin romaaneillaan ja hänen lastenkirjoissaan on mukavaa letkeyttä. Jonglööri ei ole poikkeus. Pidän Kiiskisen pinnalta simppeliltä vaikuttavasta ilmauksesta, joka tuo Jonglööriin intiimiyttä ja koskettavuutta, vaikka itse tarina kerrotaankin etäännytetysti. Etäännytyksen ja intiimiyden liitto toimii tekstissä, lauseet ovat kuulaita, tarina tulee lähelle mutta silti sen sisin salaisuus jää peitetyksi niin lukijalle kuin teoksen minäkertojallekin.

Romaani on pitkä kirje, jossa suomalainen tulitaiteilija kertoo elämästään ja elämänsä käännekohdista naiselle, jonka on kohdannut sirkusfestivaaleilla. Pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa suomalainen tulitaiteilija rakastuu ja löytää kahvilan pöydältä Colt-askin, suomalaisen tupakkamerkin, jonka valmistus on lopetettu jo vuosia sitten. Coltia on aikoinaan polttanut Gabriel, jonka kohtalo on jättänyt tulitaiteilijan mieleen pitkän varjon. Nyt Gabriel tuntuu tulevan esiin kaikkialla, vaikka on kuollut jo ennen täysi-ikäiseksi tuloaan. Kohtaamiset ajavat tulitaiteilijan pohtimaaan Gabrielin arvoitusta. Vähitellen selviää miten suuri ja järisyttävä vaikutus nuoren ikätoverin kuolemalla on tulitaiteilijaan ollut. Gabriel on aina ollut luokkatoverilleen arvoitus ja hieman torjuttu ystävä, kummajainenkin.

Teoksessa sykkii 1980-luvun alkupuolen Helsinki ja ajan kulttuuriset suuntaukset ja ristiriidat. Nuoret miehet etsivät itseään ja omaa tietään. Mukaan liittyvät niin koulukiusaaminen, tuli, punk, erillisyydentunne kuin koulumaailman välittämän kylmyyden ja torjunnan kautta aukenevan aikuisten maailman ja laajemmin yhteiskunnan kritiikki. Kiiskinen tarkastelee opettajien ja oppilaiden julmuutta osuvin lausein, paisuttelematta ja toteavasti. Minäkertoja tekee ihmisistä sekä kokemistaan ja näkemistään tapahtumista tulkintoja, jotka lopulta johtavat hänet taiteilijaelämään kauas suomalaisesta harmaudesta ja tarkoin säädellyistä tulevaisuudensuunnitelmista.

Mutta mikä merkitys Gabrielilla on ollut tulitaiteilijan ratkaisuihin? Kumpi oikeastaan on teoksen nimen jonglööri? Entä loppulause? Mikä on unta ja kuvitelmaa, onko kyseessä tragedian aiheuttama myöhäinen stressireaktio?