Rosa Liksom on ollut minulle hankala kirjailija. Pari ensimmäistä novelli- vai pitäisikö sanoa lyhytproosakokoelmaa luettuani siirsin Liksomin sivuun, en innostunut kirjoista vaikka kirjailijan vivahteikasta kieltä arvostinkin. Hytti nro 6 (WSOY 2011) herätti kiinnostuksen uudelleen ja kiinnostus heräsi teoksen aiheen, ei Finlandiapalkinnon, vuoksi.


                                  


Ja kyllä, Liksom pääsi yllättämään. Hytti nro 6 on todella hieno romaani (tai kertomus niin kuin se alaotsikoltaan kuuluu, mutta romaani tai kertomus, ei väliä), jotain aivan erilaista kuin lukemani lyhyet novellit. Teoksessa matkustetaan Siperianjunalla Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin, pysähdellään väliasemilla, kierrellään lumisissa ja harmaanrappeutuneissa Uralin takaisissa miljoonakaupungeissa. Ajankohta on maalis-huhtikuu ehkä vuonna 1986. Päähenkilö on nimeltä mainitsematon Moskovassa muutaman vuoden opiskellut suomalaistyttö, jonka nimeä ei koko teoksen aikana mainita kertaakaan. Siperianjunassa hän saa hyttitoverikseen 45-vuotiaan metallimies Vadim Nikolajevitš Ivanovin - tytölle kuulemma pelkkä Vadim, mutta kertojalle pelkästään mies - joka täyttää hytin puheellaan, tarinoillaan ja juopottelullaan koko matkan ajan. Mies kertoo, tyttö kuuntelee. Välillä tyttö pakenee käytävälle miehen lähentelyjä ja rivoiksi kääntyviä puheita naisista. Tytön muita pakopaikkoja ovat nukkuminen ja omiin muistoihin vaipuminen. Muistojen kautta avautuu ovia tytön menneisyyteen ja ihmissuhteiden kiemuroihin.

Kahden hengen hytti täyttyy tarinoinnin myötä lukemattomista ihmisistä ja ihmiskohtaloista, vaikka mies säännöllisesti kehottaa tyttöä olemaan uskomatta kaikkea hänen kertomaansa. Vähitellen päivien myötä juopotteleva lihasjätti, joka puheistaan huolimatta vaihtaa tytön edessä vaatteita "häveliäästi", alkaa muodostua tytölle jonkinlaiseksi kotoisaksi turvaksi, jolle tyttö pyytämättä saattaa tuoda lehtiä tai pontikkaa. Ja ennen kaikkea mies omalla rujolla tavallaan huolehtii tytöstä kaiken "lutkaseni", "marjaseni", "huoraseni" nimitysten ja muiden loukkausten ohessa: jakaa eväitään tytön kanssa ja opastaa tätä siperialaisissa kaupungeissa. Törkyturpaisten puheiden alta pilkahtelee mahdollisesti suuri sielu.

Hytti nro 6:ssa Liksom osoittaa kerrontansa vahvuuden. Kirjassa on vahva matkustamisen tuntu, mikä välittyy junan kulun kuvauksissa, välietapeissa tehdyissä kaupunki- ja automatkojen kuvauksissa, vuorokauden aikojen vaihteluissa, joissa auringon ja kuun kiertokulku saa aivan omanlaisensa kuvauksen, sekä toisteisissa kohtauksissa, joissa kuvataan junan kiitoa kaupungeista pois. Kautta teoksen Liksom käyttää muutenkin runsaasti toistoa. Usein toistuva kuva on jonnekin lähiöiden ulkopuoliselle pellolle rakennettu yksinäinen 19-kerroksinen kerrostalo sekä ajatus liikkeestä: "Kaikki on liiikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset." (S. 138.) Pitkistä, luettelomaisista lauseista ja toisteisuudesta syntyy liki junankolkkeeseen rinnastuva rytmi, kerronta myös hengittää rauhallisen tasaisin henkäyksin. Miehen äkkinäiset puheet rikkovat rytmiä, tuovat säröä ja katkoa samaan aikaan eteenpäin menevään ja paikallaan pysyvään liikkeeseen ja tunnelmaan.

Liksom kuvaa häikäisevästi junan ikkunasta avautuvaa lumista maisemaa, johon kuin viitteenä odotettavissa olevista yhteiskunnallisista ja poliittisista muutoksista kevät alkaa vähitellen tehdä merkkejään: junan käytävällä tuntuu kevään tuulahdus, lumi sulaa ja jäätyy vuorotellen. Laveissa lauseissa Liksom käyttää leveää pensseliä, lumiset metsät, arot, unohdetut pellot ja kylät, massiiviset tehdasrakennukset ja rapistuvat kaupungit liki tunkevat junan ikkunoista sisään. Ohikiitävästä maisemasta poimitaan pieniä teräviä hetkikuvia, ihmisiä, eläimiä, kulkuneuvoja.

Tytön ja miehen välisestä kohtaamisesta ja pakotetusta rinnakkainelosta syntyy kuitenkin lopulta jonkinlainen hyväksyminen ja aito kohtaaminen. Tuon kohtaamisen ja tytön kasvun hyväksymään oman elämänsä valot ja varjot Liksom kuvaa herkkävireisesti, paisuttelematta.

Rujo, kaunis, koskettava, melankolinen ja surullinen lukukokemus.

Hytti nro 6:n jälkeen on pakko lukea uudestaan Olli Heikkosen runokokoelma Jakutian aurinko.