1353174338_img-a77a28694ef7724a353154eb3Minulla oli etukäteen suuret odotukset Alison Bechdelin sarjakuvaromaania Äideistä parhain - koominen draama ( Like 2012; Are you my mother : a comic drama, 2012 ; suomennos Anu Turunen) kohtaan. Tekijän aiempi omaelämäkerrallinen teos, Eisner-palkittu Hautuukoti - tragikoominen perheeni (Like 2009; Fun home : a family tragicomic 2006; suomennos  Taina Aarne) oli huikea kuvallinen ja sanallinen matka erään perheen ja ennen kaikkea perheen isän ristiriitoihin. Matkaseurana olivat lukemattomat kirjalliset viitteet, joiden avulla Bechdel pyrki ymmärtämään paitsi isäänsä myös oman identiteettinsä rakentumista. Nyt Bechdel on kirjoittanut ja piirtänyt kirjan äidistään. Kirjallisuusviitteet ovat edelleen mukana, tärkeimpinä Virginia Woolf (Majakka ja päiväkirjat) sekä ennen kaikkea englantilaisen psykoanalyytikon Donald Winnicottin teokset.

Seitsemään osaan jakautuva sarjakuvaromaani on jälleen omaelämäkerrallinen (tai niin paljon kuin ns. omaelämäkerralliset teokset sellaisia nyt ovat) ja nimestä huolimatta sen todellinen päähenkilö on Alison itse. Teos kuvaa kuinka vaikeaa on ollut kirjoittaa ensin isästään ja sitten äidistään, kaivautua suhteiden kipupisteisiin ja löytää oma todellinen itsensä kaiken keskeltä. Ennen kaikkea kirjat kuvaavat kuinka vapautua vanhemmistaan.

Äideistä parhain - teoksen osat ovat Kyllin hyvä äiti, Siirtymäobjektit, Aito ja väärä itseys, Mieli, Viha, Peili, Suhde objektiin. Jokainen osa alkaa kuvauksella Alisonin näkemästä unesta, jonka analysointi vie kunkin osan teemaa eteen päin. Alison istuu terapiassa, purkaa äitisuhdettaan, lukee psykoanalyysia käsitteleviä kirjoja (eikä unohda Freudia!), analysoi Woolfin Majakkaa, vaihtaa kumppaneita (harvakseltaan), puhuu liki päivittäin äitinsä kanssa puhelimessa ja kirjoittaa äitinsä puheet puhelun aikana muistiin, taistelee ensin isä-kirjansa ja sitten äiti-kirjansa parissa. Kaikesta tästä kasvaa kiinnostava kokoelma, mutta kiinnostavuudestaan ja vinohkosta huumoristaan (tosin huumoria ylipäänsä löysin kirjasta erittäin vähän samoin kuin Hautuukodista, mutta se lienee asennoitumiskysymys) kirja on myös raskaslukuinen.

Raskalukuiseksi sen tekevät psykoterapian ja psykoanalyysin termistö sekä taajasti vaihtuvat ja osin päällekkäin liukuvat aikatasot. Alisonin lapsuus ja aikuisuus ovat helposti eroteltavissa, mutta Alisonin aikuisuuden eri vaiheet eivät erotu helposti toisistaan, psykoterapeutit Jocelyn ja Carolkin muistuttavat kuvissa kovin paljon toisiaan. Teos vaatii lukijaltaan psykokielen sietokykyä eikä termistön syvällisestä ymmärtämisestäkään haittaa olisi. Minun lukukokemuksessani kieli oli välillä kovin raskasta eivätkä termit kunnolla auenneet. Kokonaisuus kuitenkin toimii, mutta mikään huvilukemista Äideistä parhain ei ole. Särmikäs äiti jää teoksessa omalla tavallaan sivuun, hän ei täysin ole itselleen omistetun kirjan päähenkilö, mutta syykin selviää sarjakuvaromaanin sivuilla.

Pidin Hautuukodista paljon enemmän, mutta toisaalta sen suhteen minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja siksi kirja pääsi yllättämään vahvasti ja positiivisesti. Ennakko-odotukset ehkä osittain latistivat tämän äiti-kirjan tehoa, mutta suurin syy on kuitenkin psykokielen liiallisuus. Tosin Hautuukodissa nautin ennen kaikkea tarinasta, nyt minua viehättivät myös kuvat ja teoksen harmaan, mustan, valkoisen ja viininpunaisen sävyjen rauhallisen kaunis kokonaisuus.

Ja onhan teoksessa yksi minua huvittava asia, vaikkei sitä varmasti koomiseksi ollut tarkoitettukaan. Takakanteen taittuvassa piironkikuvassa on takakannen puolella ilmiselvä Halstonin hajuvesipullo, vanha kunnon suosikkihajuveteni.