tiistai, 3. toukokuu 2016

Filosofinen satu


Kun pieni kanarialintu Arhippa (tyttölintu muuten) lähetetään taksilla sadan kilometrin päähän eläinlääkäriin oudon laulelun vuoksi, muuttuu niin linnun kuin taksinkuljettaja Suhosenkin elämä.


Kristiina Lähteen kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Arhippa - nokka kohti etelää (WSOY 2016) on aikuisillekin sopiva satu taksikuskin ja kanarialinnun välille syntyvästä ystävyydestä, vapauden kaipuusta, yllättävistä ratkaisuista - ja komeasta lauluäänestä. Lähde kirjoittaa selkeästi ja satuun sopivan salaviisaasti.

Viattoman ja maailmaa tuntemattoman pikku linnun kysymykset saavat taksikuski Suhosen pohtimaan oman elämänsä häkkiä laajemminkin. Arhipan mielessä lintuhäkki ja auto rinnastuvat toisiinsa. Pohdinnan kohteeksi joutuvat vapauden lisäksi niin perheen perustaminen kuin toisesta huolenpitäminen. 

Pidin paljon itse tarinasta ja Julia Vuoren kuvituksesta, Arhipan suuret silmät ovat sangen ilmeikkäät. Erityisesti miellytti se, ettei Lähde kirjoita kaikkea auki. Kun Arhippa sanoo kaikkien haluavan perustaa joka kevät perheen, kuuluu vastaus:
"Olen tavannut sellaisiakin, jotka eivät halua, Suhonen murahti, ja hetken hänen äänessään oli jotain paljasta ja surullista." Enempää ei kerrota, mutta jo tästä aikuislukijalle avautuu monenlaisia mietteitä.

Viehättävän sadun ydin voisi kiteytyä Suhosen vapaus-määritelmässä: "Vapaus... Suhonen pinnisteli. - Kai se on sitä, että häkki on poissa, vaikka silmät ovat auki."

Ja ennen kuin tartutte tähän kirjaan, kuunnelkaa teoksen tunnuslaulu Tähdet meren yllä, jolla taksikuski valloittaa Arhipan hedelmäpastillin kokoisen sydämen.

IMG_5506.jpg





torstai, 30. lokakuu 2014

Mielikuvituksella ryppyjen taakse

 

                       Fr%C3%B6lander-Ulf.jpg

 

Lena Frölander-Ulfin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Totta toinen puoli (Teos 2014; En sann historia, suomennos Ilpo Tiihonen) on vallan mainio kuvakirja siitä, miten tarinoiden avulla muuttuvat vanhan Nea-tädin ruttuiset korvannipukat ja Gunnar-enon vaikeudet sitoa kengännauhoja aivan muuksi kuin ikääntymisen aiheuttamiksi muutoksiksi ja kankeudeksi. Onhan se totta, että Gunnar-eno meni verotoimistoon töihin ja Nea-täti kirjanpitofirmaan kirjanpitäjäksi, mutta merkittävää onkin se, mitä tapahtui ennen verotoimistoa ja kirjanpitofirmaa. Tai ainakin millaiseksi menneisyys mielikuvituksen voimalla värittyy.

Ja menneisyyshän värittyy säihkeeksi ja seikkailuksi, kuvataiteeksi ja musiikiksi, kaikeksi sellaiseksi josta syntyy hyvä tarina. Frölander-Ulfin tarina (ja Ilpo Tiihosen suomennos!) on herkullisen hersyvä ja iloa tuottava. Näinkin voi lapsille ruttunsa, ryppynsä, arpensa ja kankeutensa selittää. Totta toinen puoli on oikein sopiva kuvakirja isovanhempien ja lastenlasten yhteisiin lukuhetkiin samoin kuin meille ryppyjämme murehtiville keski-ikäisille. Frölander-Ulfin kuvitus kulkee mukavasti tekstin mukana. Kuvista voi etsiä tekstissä mainittuja asioita. Löydätkö esimerkiksi kahdeksan rähjäistä pikkupukaria ja heidän etsimänsä kenraali Slurkin? Entä pörröisen koiran? Pidin paljon kuvien huumorista ja maanläheisestä värityksestä.

Totta toinen puoli on yksi tämän vuoden iloisista kuvakirjayllätyksistä. Minut teos sai hyrisemään.
 

torstai, 16. lokakuu 2014

Tähtienlaskijan ja muidenkin runoja


                         Aho-normal.jpg

"Taikuri Sulo Salama / oli salakavala: / lasten unia hän kadehti / ja verkoillaan niitä öisin kalasti."
"Hiljaistakin hiljaisemmin / hauet harjaa hampaitansa, / hämähäkki verkkojansa / ravistaa ja aivastaa."
"Merihirviöiden uimakoulu alkaa / täydenkuun aikaan / ei aikaa kulu lainkaan / kun ei aurinkoa näy / eikä aurinkokello käy."


Oikutteleva yökkö, kummitusraitiovaunu, uneton Olga-pupu, sudenyö, tähdenlaskijan työ, Neiti Aamu Unisen maanantai, kutistunut kummitus, haamuorava, Bertta-tädin keskiyön kahvikutsut ja Brasilian laiskin laiskiainen sekä monet muut yön ja hämärän olennot ja tapahtumat saavat sanallisen ja kuvallisen ilmaisun Tuulia Ahon kirjoittamassa ja Aino-Maija Metsolan kuvittamassa ihastuttavassa lastenrunokokoelmassa Tähtienlaskijan runoja (WSOY 2014).

Ihastuttaviksi näitä Tähtienlaskijan runoja ja niiden kuvia on pakko kutsua. Öinen hämärä ja salaperäisyys ovat runojen ainesta, mutta eivät ollenkaan pelottavasti vaan kiehtovasti ja pelkoja pienentäen kuvattuina. Ahon rytmitys ja kielen notkeus tekevät runoista helposti lähestyttäviä. Runoilija yhdistää arkiseenkin kuvaan lyyrisyyttä, kuten esimerkiksi runossa 'Kotona': "Jääkaappi huokaa / raskaasti, niin täynnä ruokaa. / Kello naksuttaa, / kun ajan hammas yötä nakertaa /  ja hiiri hampaitansa narskuttaa / kellarissa unissaan."

Aino-Maija Metsolan kuvitus miellytti minua erittäin paljon. Yksinkertaisiin ja selkeisiin muotoihin on saatu paljon ilmeikkyyttä ja huumoria, värimaailma on rauhallisen kaunis. Kuvat keskustelevat runojen kanssa ja välillä ne kuvaavat osuvan suoraan ja humoristisesti tekstin henkilöitä (esimerkiksi runon 'Outoja lintuja' pelokas helmipöllö Helmeri ja huimauksesta kärsivä Henrik-haukka).

Tähtienlaskijan runot sopivat mainiosti iltasatujen korvikkeiksi, yön pelkojen käsittelyyn ja pikkukoululaisille matkana runouden maailmaan. Voihan pimeänpelkoa käsitellä vaikkapa runon sanoin: "Tiikerin pimeys on raidallista / ja kissan yö on varmaan / hiirenharmaa. - - -  Niin kummallista / on pimeä."

 

tiistai, 14. lokakuu 2014

Etta - Eetu - Edda

 

                              Aronen-normal.jpg

 

Eeva-Kaarina Arosen Edda (Teos 2014) on kiehtova, lukijansa haastava romaani. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa, 1950-luvulla ja tekstistä pääteltynä 1990-luvulla, mutta niiden rinnalla kulkee myös skandinaavinen mytologia, islantilaiset Edda-runot ja Ragnarök (jumalten tuho tai kohtalo). 1950-luvun Töölössä kulkee Eetuna tunnettu Etta, jonka aisaparina on puhumaton ruotsinkielinen Astrid, Aatu. Eetusta kasvaa Edda, näkijätär ja Suurpuhuja, joka kertoo Eddan tarinoita pihan lapsille ja lopulta kuljettaa itsetehty riimusauva kädessään lapset aasajoukkona läpi rohkeusleikin, jonka päätyttyä viaton lapsuus on ohi.

"Mutta meille oli kertynyt ennustus, jonka lausuin, hämärin sanoin ehkä, mutta selvästi tunnistettavana, kun se sitten tapahtui. Sellaisia ovat kaikki profetiat silloin, kun ne toteutuvat.
    Niin oli aasojen kultainen pelilauta lopulta kumollaan pihassamme." (S. 128.)

 

Rohkeusleikin jälkeen ei ole enää Eetua ja Aatua, on vain Edda, joka näkee puhumattoman Aatun kasvot viimeisen kerran Fordin takaikkunasta. Edda jää pihalla yksin ja vähitellen hän päättää selvittää yksin mitä on tapahtunut pihan kaunottarelle, hiljaiselle ja ruotsinkieliselle Dololle. Selvitystyö kulkee Eddan mukana, vuosien myötä hän vaihtaa nimensä Etta Roosista Edda Rósiksi ja pukeutuu ainoastaan itse tekemiinsä 50-luvun naisellisiin vaatteisiin. Hän kulkee tanssiravintoloissa poimimassa miehiä yhden yön seuralaisiksi, ja joka syksy hän hylkää hetkeksi tunnollisen koulumuseotyönsä ja alkaa selvittää vanhan kotitalonsa arvoitusta.

Aronen punoo romaaninsa taiten. Sen toistuvia tapahtumia ovat Eddan valmistamien vaatteiden sekä niihin pukeutumisten kuvaukset ryyditettyinä kampauksilla ja meikeillä, kaikki uskolliseen 50-luvun tyyliin. Eddalle juuri oikeanlaiset kankaat, vaatteet, kampaukset ja meikit ovat rooliasuja, naamioita, joihin pukeutumalla hän yrittää sukeltaa takaisin lapsuuteensa - mutta aikuisena. Mutta voivatko naamiot ja rooliasut tuoda aikuisen tietoisuutta lapsuuden muistojen päälle, jos niihin muistoihin tarttuu tiukasti ja yrittää vain itse omin avuin selvittää kauan sitten tapahtunutta? Voivatko muistot vääristyä? Mitä Edda torjuu ja mitä hän ei voi kertoa kuin mytologian nimien ja tapahtumien kautta?

Se mikä jää Eddalle vieraaksi, se mitä hän ei lapsena voi ymmärtää aikuisten maailmasta, verhoutuu romaanissa monesti kielen taakse. Aatu ja Dolo ovat ruotsinkielisiä, molemmat liki puhumattomia, omaan hiljaisuuteensa kääriytyneitä. Suomen- ja ruotsinkielisten ero näkyy myös suhtautumisessa sotaan. Suomenkieliset laulavat Äänislinnasta, isät juopottelevat säännölliseti sodan kauhea muisto mielessään, jotkut kantavat sodan merkkinä tyhjää hihaa. Ruotsinkielisten kodeissa sodasta ei puhuta, siellä ei näy sodan muistoja, Eetu-Eddan mielestä ruotsin kielellä ei sodita. Suomenkielinen aikuisten puhekin tuntuu kyselevän, vaativan ja kätkevän. Lapset tuntuvat tietävän enemmän kuin aikuiset, mutta aikuiset ymmärtävät asioita paremmin. Se on ristiriita, johon Edda omalla tavallaan sotkeutuu ja josta hän ei tunnu pääsevän irti.

Myös Eddan kertomat tarinat verhoutuvat toisenlaiseen kieleen. Hän kertoo pihatovereilleen lukemistaan saagoista käyttäen mytologian nimiä ja maailmoja. Myös silloin kun romaanissa lähestytään Eddan kohtaamia käänteentekeviä ja julmia tilanteita sivuuttavat saagojen tarinat eräänlaisen suoran kerronnan. Edda kietoutuu mytologian maailmaan, kertoo saagojen kautta omaa kohtaloaan, jättäen sen osin tulkinnoille avoimeksi. Samalla tavoin peitellyn suorasti hän kertoo omista lapsuuskokemuksistaan Koulumuseoon suunnittelemassaan käsitetaiteeseen suuntautuvassa Välitunti-näyttelyssä.

1950-luvun henkinen ilmasto ja käytöstavat, vaatteet ja arkinen elämä Töölössä, Leppäsuon laidassa Kaasukellon vierellä tulevat kirjassa elävästi esiin. Värit, maut, hajut, henkinen ilmasto ovat vahvasti kertomuksessa läsnä. Kerronnan nykyhetki, 1990-luku, sivuuttuu Eddan mielessä toisarvoiseksi, se ei ole kerronnan arvoista niin kauan kuin menneisyyden arvoitus on elämän keskeisin asia. Edda on yhdeltä osaltaan jähmetynyt lapsuuteensa, mutta kumpi ei päästä irti - lapsuus Eddasta vai Edda lapsuudesta?

 

tiistai, 7. lokakuu 2014

Salaisia sieniä

   

                                  Savtchenko-normal.jpg

 


Kikatuskuukunen ("Voidaan käyttää apean mielen piristämiseen. Yrmeinkin mököttäjä alkaa hymyillä kikatuskuukusen naurun kuullessaan."), pörrövalmuska ("Uskollinen seuralainen yksinäisille tai ujoille ihmisille, erityisesti lapsille."), kuningatarhaprakas ("Aiheuttaa raakana syötynä vatsavaivoja. On käytetty jauhettuna lääkkeenä huonoon itsetuntoon."), lillipoliseitikki ("Kukaan ei ole tohtinut tutkia sienen käyttöominaisuuksia asukkaiden takia."), louskurousku ("Voidaan käyttää arvokkaan omaisuuden vahtina tai silppurin, jos sen saa poimittua ja kuljetettua kotiinsa."), urkuriorakas ("Voidaan käyttää säestäjänä tai radion sijaisena, mutta sieni soittaa vain silloin kun sitä itseään huvittaa.").

Julia Savtchenkon kirjoittama ja kuvittama Salainen sienikirja - Professori Funguksen kadonneet muistiinpanot (Karisto 2014) on ihastuttava matka salaperäisten ja harvinaisten sienten maailmaan. Salainen sienikirja osoittaa miten sadut voivat kääntyä tutkimusmatkamuistiinpanoiksi ja silti säilyttää sadunomaisuuden. Savtchenkon upean ilmeikkäät kuvat kulkevat tekstien kanssa käsikädessä ja kokonaisuus on lumoava. Kirjan sienikuvaukset ovat mielikuvitusta kutkuttavia eikä niiden jälkeen enää voine katsella itselle tuntemattomia sieniä miettimättä onko kyseessä liki tuntematon salainen sieni ja onko sen sisällä kenties pieni kaupunki lillipoliseitikin tapaan. Näennäisen asiallisten muistiinpanojen lomaan on putkahtanut tutkimusmatkailun seikkalun tuntua sekä hiljaista huumoria. Alleviivaamatonta huumoria löytyy myös sienien käyttötarkoitusta valaisevista tietoiskuista.

Toivon kovasti, ettei tätä kirjaa ohitettaisi Junior Finlandia - listaa laadittaessa, Salainen sienikirja on täynnä sadun ja kuvan lumoa sekä mielikuvituksen lentoa, se on kirja joka sopii monenikäisille lukijoille!